Suomi on monien murteiden, perinteiden ja kulttuurien maa!

On houkuttelevaa sanoa, että Suomessa pitää opettaa suomalaisuutta oikealla tavalla. Mikä on suomalaisuutta? Sitä että kansatieteilijöiden mukaan 1840-luvulla suomalainen mies on tuppisuu, ei tanssi ja on ruskeahiuksinen. Onko se ihanteiden mukainen skandinaavinen määritelmä 1920-luvulla: vaaleahiuksinen, terve ja urheilullinen?  Muutos on kuin  Elovena -purkin kylki: nainen vaihdettiin ruskeahiuksisesta vaaleahiuksiseen 1920-luvulla.

Oikeaa suomalaisuutta on se, että kieltä käytetään, kulttuuri pysyy elävänä, ei sitä tarvitse erikseen määritellä. Kotiseuturakkaus ja murreperimä ovat rikkautta, joka yhdistää samaa kotiseutua ja aikaa. Jokainen paikka ja ryhmä synnyttävät omat perinteensä, ja perinteet muuttuvat, kuten käydessäni Hollolassa Folk Jam –tunnilla, jossa kansanmusiikkia tanssitaan suomalaisena bailatinona.  Kulttuureista osalla on kansainväliset juuret yhdistyneinä paikallisuuteen, kuten eri pukeutumis- ja musiikkiin perustuvissa alakulttuureissa tänä päivänä. On vaikea sanoa, että on olemasa vain yksi oikea tapa olla suomalainen.

Jos kansallisuusaatetta ryhdytään erikseen korostamaan, mennään yhden ainoan oikean kulttuurin tielle. Silloin ei opita suvaitsevaisiksi. Suomen rajojen sisällä asuu  murre-, kulttuuri-  ja kielivähemmistöjä.  Suomalaisillakin on kokemusta vähemmistönä elämisestä, kun Venäjän vallan alla suomalaisia yritettiin venäläistää ja autonomiaa viedä pois.  Siksi suvaitsevaisuuden periaatteet ja meidän perustuslain henki sekä nykyinen opetussuunnitelma ovat parempia kuin kiihkoisänmaalliset opit.  Voimme ymmärtää toisiamme erilaisina  ja olla suomalaisia tasavertaisesti. Tasavertaisuuteen tarvitsemme lait, yhtenäisen peruskoulutuksen, emme siksi, että voisimme olla suomalaisia vain yhdellä, valtion määrittelemällä tavalla.

Kristiina Vanhala-Selin,

historian ja yhteiskuntaopin lehtori,  vihr.

ESS, mielipidekirjoitus.